ESITYS ON POISTUNUT OHJELMISTOSTA
Moliére:
TARTUFFE
Kirpeä ja 400 vuoden jälkeenkin ajankohtainen Moliéren komedia tekopyhyydestä ja kollektiivisesta valheesta. Jukon Tartuffe on Stanislavskin fyysisten toimintojen metodilla työstetty klassikkotyöpajan kypsä hedelmä.
Ohjaus ja työpajan johtaminen: Hannu Salminen
Suomennos: Esko Elstelä
Visuaalinen suunnittelu: Hannu Salminen ja Auli Papinniemi
Rooleissa: Markus Karekallas/Hannu Salminen, Jarkko Mikkola, Maria Nissi, Kalle Sulalampi, Minja Koski, Emmi Jauhiainen, Kirsi Asikainen, Sakari Tuominen
Etelä-Suomen Sanomat 8.4.2009
JUKO SELVIÄÄ TARTUFFEN HAASTEISTA
Aivan vähäinen ei ole se vastus, jonka Molièren klassikko Tartuffe tämän päivän näyttämöllä kohtaa. Ajallinen etäisyys 1660-luvun Ranskassa syntyneeseen näytelmään luo omat haasteensa, vuolaana pursuileva kieli omansa. Eikä tässä vielä kaikki.
Teatteri Vanha Juko on ohjaaja Hannu Salmisen johdolla kertonut toteuttavansa näytelmän koulutusprojektina teatteriohjaaja Stanislavskin metodein. Runomittaan kirjoitettua runsasta dialogia lähestytään siis psykologisen realismin kautta. Tämä tarkoittaa suunnilleen sitä, että salonkikomedian tyyppeihin pitäisi ihan oikein uskoakin – sekä näyttelijän että katsojan.
Epäilyksistä huolimatta ensi-iltaesitys oli yllättävän tasapainoinen suoritus. Molièren näytelmän hienoudet – tekstin sekaan kylvetyt ironiset piikit ja absurdit juonenkäänteet – välittyvät kohtuullisella prosentilla ilman, että näyttelijäntyö on läpeensä farssissa marinoitua.
Kokonaan näytelmää ei ole saatu vedettyä 2000-luvulle, on puuduttavia jaksoja ja löysää teatraalisuutta. Päällimmäisenä esityksestä jää kuitenkin mieleen pyrkimys luontevasti etenevään ja kohtaustasolla hyvinkin kekseliääseen tulkintaan.
Isä on vinksahtanut
Molière oli aikanaan saada kirkonkirouksen näytelmästään, jonka keskushenkilönä on viekas saarnamies Tartuffe. Tekopyhimys on saavuttanut rikkaan ja “suurenmoisen sokean” Orgonin suosion ja pesiytynyt tämän taloon muun perheen ja palveluskunnan harmiksi.
Näytelmän ideana on tuoda Tartuffen kaksinaamaisuus esiin; taivaan intohimoisena asianajajana toimiva mies kun ei kursaile maallisten ilojenkaan kanssa, koskisivat ne sitten Orgonin omaisuutta tai tämän vaimoa, Elmireä.
Jarkko Mikkola on luonut Orgonista varsin sympaattisen hahmon, vaikka teot puhuvat tämän miellyttävyyttä vastaan. Mikkolan Orgon on omalla uneliaalla tavallaan sivussa kaikesta, hieman vinksahtanut myyttinen isähahmo. Rooli tuo esiin myös Mikkolan koomisen näyttelemisen kyvyt.
Markus Karekallas on Tartuffena homssuinen, diivaileva hienohelma. Himon ja demonisuuden rajoja tämä Tartuffe ei koettele, mutta useita osuvia huomioita maan ja taivaan suhteista hän saa kiteytettyä. Syntiä ei ole synti, mi tehdään salaa&
Näyttelijöiden näytelmä
Pääkaksikon liepeillä on koko joukko ihmisiä, jotka haluavat asiat takaisin mallilleen, porvarilliselle tolalle. Tavoitteena on yhdistää perhe ja palauttaa omistussuhteet ennalleen. Nuoret rakastavaiset, Mariane (Emmi Jauhiainen) ja Valere (Jussi Parviainen), pitäisi myös naittaa toisilleen.
Stanislavskilaisittain ajatellen repliikkien tulisi olla vain jäävuoren huippu, kyseisen henkilön elämänkokonaisuuden ilmaus. Jukon tulkinnassa nämä eletyt elämät välittyvät vaihtelevasti – toiset elävät vain repliikeistä, toisilla lavahabitus kantaa kauemmas.
Maria Nissin Elmirestä kehkeytyy näytelmän kulussa kenties kaikkein monitulkintaisin “elämänkokonaisuus”. Vaikka hän pelaa peliä alusta loppuun perhearvojen puolesta, Tartuffen lähentely tuo häivähdyksenomaisesti esiin myös tarpeita, joita nahjusmainen Orgon ei ole ehkä enää aikoihin kyennyt täyttämään&
Suulaan kamarineidon Dorinen rooliin on vaikea kuvitella ketään muuta kuin Minja Koskea. Molièren sanasodassa hän on koko joukosta parhaiten kotonaan.
Kalle Sulalammen reissussa rähjääntynyt Cleánte, Elmiren viisas veli, vaikuttaa ensi alkuun jännittävimmältä roolin uudelleenluennalta. Mutta kuten elävässäkin elämässä, juopon roolina on usein toistaa itseään eikä myöskään Cleánten hahmo kehity alun jälkeen mihinkään suuntaan.
Näin jutun päätteeksi pitäisi kai vielä osoittaa, miten näytelmän tekopyhyyden teema on ajankohtainen tänäkin päivänä. Vaan enpä tullut pohtineeksi sellaista esitystä katsoessa.
Kerrankin teatterin primus motor, näyttelijäntyö, kiinnitti kaiken huomion. Siinäkin mielessä Jukon Stanislavski-lanseerausta voi luonnehtia onnistuneeksi.
Molière: Tartuffe, ensi-ilta Teatteri Vanhassa Jukossa 6.4.
Ohjaus: Hannu Salminen, suomennos: Esko Elstelä, lavastus: Auli Papinniemi, Hannu Salminen, Johanna Järvelä, Sari Paljakka, valot: Ilari Siivola, äänet: Jaska Teuri.
Rooleissa: Jarkko Mikkola, Markus Karekallas, Maria Nissi, Minja Koski, Kirsi Asikainen, Kalle Sulalampi, Emmi Jauhiainen, Jussi Parviainen, Hannu Salminen.
ESS