Optimisti (2008)

Alku on haastava. Porukkaa lappaa näyttämöverhon takaa ja sivuovista sisään ja ulos, jossain ollaan ja  jostain puhutaan. mutta missä, mistä ja mitä? Ei hahmotu ei – vaikka olisi Optimisti -nimisen kirjan lukenutkin.

Onneksi tätä ei kestä kauan. Optimistin (Hannu Salminen) alkaessa kertoa tarinaansa, näytelmän kerronta alkaa vähitellen loksahtaa kohdilleen: kronologisesti edetään, mutta lyhyin episodein kerrotaan. Pätkäkerrontaa?
Niin, se tarina: näyttelijä, Optimisti, jää työttömäksi ja yrittää huonolla menestyksellä saada lain suomaa suojaa, ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa. Tai peruspäivärahaa. Tai edes toimeentulotukea.
Siinä odotellessa hän sairastuu vakavasti. Työtön ja sairas, paha juttu.
Luukut vaihtuvat, paperit pyörivät – Kelassa, kassassa, sossussa ja työvoimatoimistossa. Optimisti odottaa päätöstä ja tekee hidasta kuolemaa.
Tehokkaampi kuin kirja
Raija-Sinikka Rantala seuraa Optimisti-ohjauksessaan melko uskollisesti kirjoittamansa Optimisti-kirjan (2005) tarinaa. Teatteri Vanhan Jukon näytelmä on kuitenkin kiteytetympi ja terävämpi näkemys samasta, tositapahtumiin pohjautuvasta, tarinasta.
Alkoholismin, sairauden ja ihmissuhteen teemat – erityisesti Optimistin suhde Ystävään (Ritva Sorvali) – jäävät näytelmässä paperisodan, puhelinsoittojen ja muiden viranomaiskohtaamisten jalkoihin.
Samalla näytelmän yhteiskunnallisesta viestistä tulee yksiselitteisempi ja tehokkaampi. Ja päähenkilöstä tulee syyntakeettomampi: Optimisti on yksin ja byrokratian armoilla. Systeemin silmissä hän on epäilyttävä, entisten työkavereiden silmissä sosiaalituilla elävä lusmu.
Hannu Salminen, joka enemmänkin kertoo kuin näyttelee roolinsa, tulkitsee Optimistin tuloksetonta taistelua vähäeleisesti, ajoittain lakonisesti. Kiltin miehen kohtalona on jäädä omassa sodassaan sivurooliin.
Teatteri tekee päähenkilön kamppailusta hyvin konkreettista. On eri asia lukea Optimistin asioimisesta viranomaisen kanssa kuin nähdä, miten se tapahtuu. Kommunikaation toivottomuus saa näyttämöllä fyysisen ilmiasun.
Hyisen hauskaa
Vaikka näytelmän viesti on kovin yksiääninen, kerronnan tyyli on kaukana paatoksesta. Optimisti on riemastuttava, hyisen hauska näytelmä. Vapauttava nauru syntyy sivurooleista.
Näyttelijöistä vain Hannu Salmisella ja ohjaajan äänenä esiintyvällä Jarmo Tulosella on näytelmässä yksi rooli, omarooli. Muut ovat pätkätöissä: seitsemän näyttelijää, moninkertainen määrä rooleja.
Palapeli on haastava, mutta lopputulos on onnistunut. Jokaisella näyttelijällä on omat huippuhetkensä. Parhaiten hahmokavalkadista jäivät mieleen Jarkko Mikkolan hitaahko työvoimakouluttaja ja Kirsi Asikaisen työttömästä metallimiehestä unelmoiva työvoimavirkailija.
Leikillinen ote hallitsee näytelmää. Alussa se toimii hieman kankeasti, mutta ryhmän lämmetessä näytelmään tulee aitoa karnevalistista henkeä. Esityksen tai esittämisen tunnelma korostuu useissa laulu- ja musiikkinumeroissa.
Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen (Sata) linjauksia odotellessa Optimisti on varsin ajankohtaista katsottavaa. Loppuvuoteen mennessä pitäisi selvitä tarvitaanko optimismia vielä.

Optimisti, ensi-ilta Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa 18.9. Käsikirjoitus ja ohjaus: Raija-Sinikka Rantala. Visuaalinen suunnittelu: Raija-Sinikka Rantala ja Auli Papinniemi. Musiikin sovitus ja äänet: Tapio Viitasaari. Rooleissa: Hannu Salminen, Ritva Sorvali, Jarkko Mikkola, Maria Nissi, Kirsi Asikainen, Sakari Tuominen, Minja Koski, Jussi Parviainen ja Jarmo Tulonen.

Lataa painokelpoiset kuvat TÄÄLTÄ. Kuvaaja on Paula Harmaala.

Esitys on poistunut ohjelmistosta.